Olemme taas siinä vaiheessa vuotta, kun kaikkein aktiivisin frisbeegolfkausi on päättymässä. Lisääntyvän vapaa-ajan voi käyttää hyödyllisesti, esimerkiksi lajin tulevaisuuden pohdiskeluun.
Päättynyt kesä 2009 oli Suomessa frisbeegolfin kannalta merkittävä. Harrastajamäärät kasvoivat räjähdysmäisesti ja laji oli esillä lukuisissa eri medioissa, yleensä positiivisessa valossa. Frisbeegolfratojen määrä on jatkuvassa kasvussa, eikä tarvitse olla selvänäkijä ennustaakseen, että 150 radan rajapyykki ylittyy nopeasti, ehkä jo vuoden kuluessa.
Frisbeegolfin laajasta harrastajakunnasta voidaan erottaa karkeasti kaksi toisistaan eroavaa ryhmää: aktiiviset pelaajat ja satunnaiset harrastajat. Lisäksi oman ryhmänsä muodostavat aloittelevat pelaajat, joiden aktiivisuus on vielä jäsentymättä. Kaikki nauttivat varmasti yhtä paljon frisbeegolfista, mutta ryhmien tarpeet ovat hyvinkin erilaiset.
Huipuille vai harrastajille
Uusia ratoja perustettaessa aloittelevien tai satunnaisten harrastajien ja aktiivisten pelaajien edut menevät helposti ristiin. Välineiden kehittymisen ja harrastajien yleisen taitotason nousun johdosta ero aloittelijoiden ja aktiivien ratatarpeiden välillä on kasvanut viime vuosina huimasti. Frisbeegolfia ensimmäistä kertaa kokeilevaa on aivan turha viedä radalle, jossa väylien pituudet lähentelevät 200 metriä ja vastaavasti edistyneet pelaajat tuskin saavat mitään nautintoa aloittelijoiden radoilla.
Tärkeää onkin siis miettiä lajin yleistä etua uusia ratoja perustettaessa. Ongelmaa ei tietysti ole, jos paikkakunnalta löytyy useita eri tasoisia ratoja, jolloin taitojen kasvaessa voi aina siirtyä helpommalta vaikeammalle radalle. Pienemmillä paikkakunnilla tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista ja ensimmäisen radan kohdalla on kuitenkin jo tehtävä jonkinlainen ratkaisu sen vaikeustason suhteen.
Itse näkisin, että lajin yleisen leviämisen kannalta olisi parasta, jos ensimmäinen rata palvelisi mahdollisimman laajaa käyttäjäkuntaa. Käytännössä se merkitsisi rataa, joka olisi riittävän haastava edistyneille pelaajille, mutta sisältäisi myös vaihtoehtoiset, helpommat tiiauspaikat aloittelijoille. Ennen kaikkea radan tulisi sijaita paikassa, jossa se häiritsee mahdollisimman vähän alueen muuta käyttöä. Kun tällaisen ongelmattoman ja aloittelijaystävällisen radan myötä lajin harrastusmäärät kasvavat, on paljon helpompaa saada paikkakunnalle uusia ratoja.
Kaikkea ei tarvitse oppia kantapään kautta
Nyt kun frisbeegolf on nousemassa vahvasti yleiseen tietoisuuteen, on syytä raottaa verhoa lajin tulevaisuuden osalta. Vaikka ennustaminen on vaikeaa, voidaan muutamia muita lajeja vertailukohtina pitäen muodostaa tulevaisuudennäkymistä erilaisia vaihtoehtoisia skenaarioita.
Salibandy on tänä päivänä laji, jonka tuntevat kaikki ja moni on sitä myös jossain muodossa kokeillut. Laji tuli 1980-luvulla kouluihin nimellä sähly ja vuosien saatossa se on kehittynyt liikuntatuntien kohelluspelistä vakavasti otettavaksi huippu-urheiluksi ja siirtynyt jumppasaleista isoille areenoille ja tv-ruutuihinkin.
Vain joitakin vuosia aikaisemmin Suomeen rantautui myös toinen mailapeli, squash. Squash-halleja nousi 1980-luvulla kuin sieniä sateella, ja harrastajia oli kymmeniä–, ellei satojatuhansia. Toisin kuin salibandystä, squashista ei kuitenkaan tullut koko kansan kestosuosikkia.
Molempia lajeja frisbeegolfiin yhdistää se, että niiden harrastamisesta voi nauttia taitotasosta riippumatta. Kun squash-kentälle laittaa kaksi aloittelevaa pelaajaa, on peli hauskaa ensi minuutista lähtien. Myös salibandyssä – tai varsinkin sählyssä – pelin kiihkeä tempo vie noviisinkin mukanaan. Miksi siis salibandy menestyi ja squash ei?
Oleellinen tekijä salibandyn suosioon oli sen kiinteä yhteys koululiikuntaan. Tuhannet ja taas tuhannet koululaiset saivat kosketuksen lajiin ja jumppasalien sählypelit pitivät kipinää yllä siihen asti, kunnes maahan saatiin varsinaisia lajille omistettuja liikuntahalleja. Juppileiman saanut squash taas jäi päiväperhoksi, ja 90-luvun lama kaatoi squash-halleja kuin niittäjän viikate heinää. Laman jälkeisessä noususuhdanteessa squashin tilalle nousi uusia hetken hittilajeja.
Onnistumisten apinointi kannattaa
Mitä frisbeegolf voi näistä oppia? Ainakin sen, että elitismiin ei ole varaa. Lajin pohja tulee perustaa mahdollisimman laajalle ryhmälle eli harrastajia tulisi löytyä kaikista ikä- ja yhteiskuntaluokista. Jälkimmäinen varmistuu sillä, että frisbeegolfin harrastaminen säilyy kustannuksiltaan edullisena.
Salibandyn menestyksestä voi apinoida ainakin pyrkimyksen päästä mukaan koululiikunnan piiriin. Tärkeä sidosryhmä onkin koulujen liikunnanopettajat. Seurojen kannattaa ottaa yhteyttä kouluihin ja tarjota liikunnanopettajille mahdollisuutta tutustua frisbeegolfiin. Koulussa frisbeegolfia harrastaneet lapset retuuttavat myös isät ja äidit mukaan radalle.
Media on osoittanut orastavaa kiinnostusta lajia kohtaan, mutta kun tämä kuriositeettivaihe on ohitettu ja jokainen lehti on jo tehnyt jutun “uudesta omituisesta lajista” , tarvitaan uusia positiivisia aiheita. Yleensä urheilulajit nousevat otsikoihin mielenkiintoisten yksilöiden kautta ja samaan tulee frisbeegolfinkin pyrkiä.
Suomalaiset eivät päinvastaisista väitteistä huolimatta ole mitään urheilukansaa, vaan opportunistisia gloryhuntereita. Toisin sanoen kansa kiinnostuu tasan siitä lajista, jossa suomalaiset menestyvät maailmalla. Oli se sitten kävely tai curling, estejuoksu tai eukonkanto. Frisbeegolfissa tämäkin asia on kunnossa, sillä pelaajamme ovat maailman huipputasoa. Edustavista pelaajista kertovia henkilöjuttuja aktiivisesti tiedotusvälineille tarjoamalla laji pysyy esillä.
Uhkat väistellen kohti valoisaa tulevaisuutta
Vaikka tie tulevaisuuteen näyttää asfaltoidulta ja nelikaistaiselta, on reitillä myös kuoppia ja öljyläikkiä. Tarjoutuvat mahdollisuudet pitää pystyä hyödyntämään aktiivisesti ja organisoidusti, muuten buumi yllättää meidät housut nilkoissa, pyyhältää ohi ja jättää jälkeensä katkeroituneita lajifriikkejä, jotka muistelevat sitä lyhyttä hetkeä, kun laji kiinnosti proverbiaalista Pihtiputaan mummoakin.
Aktiivisuus ja organisoituneisuus ovat asioita, joita seuroilta ja lajiliitolta vaaditaan, jotta ne voivat suoriutua edessä olevasta suuresta tehtävästä. Radoille ilmestyy ja on jo ilmestynyt sankoin joukoin lajista kiinnostuneita ihmisiä. Nämä ihmiset pitää mitä pikimmin saada ohjatun opastuksen piiriin, jotta lajin säännöt, oikeat tekniikat ja käyttäytymisetiketti tulisivat mahdollisimman monelle tutuksi, mutta ennen kaikkea, jotta orastava kiinnostus ei lopahtaisi muutamaan ensi kokeiluun.
Tehtävä on vaativa, sillä aikaa on vähän ja menetettyä tilaisuutta ei saa takaisin. Seuraorganisaatiot ovat nekin oman käsitykseni mukaan aika hentoisia ja vähemmän ammattimaisia, mutta kaiken korvaa onneksi palava into, jota frisbeegolfin harrastajissa löytyy jaettavaksi asti.
