Aloittelijan havaintoja: Turun Urheilupuisto.
Pidän itseäni pitkän linjan liitokiekkoamatöörinä, sillä ensimmäisen Wham-O:n keltaisen Frisbeen sain joskus pikkupoikana 70-luvun alkupuolella. Kävimme mummolassa Helsingissä ja sikäläisestä lelukaupasta löytyi omituinen kapistus, jota myytiin nimellä Ufokki.
Sen jälkeen lätyillä on tullut heitettyä kaikenlaista itsekehiteltyä peliä niin yksilö- kuin joukkueurheilunkin saralla, mutta yllättäen vasta tänä kesänä kiinnostuin golfin liitokiekkoversiosta. Se olikin sitten menoa, sillä vapaa-ajanongelmia ei ole. Radoilla tulee heiluttua melkeinpä päivittäin.
Turun alueella on kaksi mainiota yhdeksänväyläistä rataa, Turun Urheilupuiston ja Raision Vetikon radat. Itse aloitin heittelyn Urheilupuiston radalla, joten tässä ensin amatöörin analyysiä siitä radasta.
Rata on aloittelijalle melkoisen vaativa, sillä korkeusvaihteluja on paljon. Jo ensimmäinen väylä niistää turhat luulot noviisilta, sillä kori häämöttää pitkänmallisen lammen takana. Ensimmäisillä kerroilla aloitinkin suosiolla heitot kakkosväylältä, joka tosin sekään ei ole mikään huviretki. Aloittelijan vinkki toisille aloittelijoille on unohtaa oikopäätä ajatukset pitkästä lammen yli liitävästä heitosta.
Helpompaa on sinkauttaa ensimmäinen heitto lammen reunan suuntaisesti kohti lätäkön kapeinta kohtaa. Sieltä toinen heitto korin alle ja kolmannella sisään.
Kakkosen kori ilkkuu kisaajille korkealta jyrkän kallionrinteen huipulta, eikä ole harvinaista, että muuten hyvä heitto vierii rinnettä takaisin harmistuneen heittäjän jalkoihin. Mielihyvä on sitäkin suurempi, kun onnistuu linkoamaan lätyn rinteen huipun tuntumassa olevalle tasanteelle, josta jatko onkin paljon helpompaa.
Rata jatkuu nyt korkealla Urheilupuiston kallioiden huipulla.
Kolmosväylä vaatii heittäjältä tarkkuutta, sillä korille johtaa kapea käytävä, jonka reunoilla vaanivat pitkillä oksillaan kiekkoja hamuavat puut ja pensaat. Yleinen näky tällä väylällä onkin ryhmä ruohikkoa ja pensaiden tyviä katseillaan haravoivia pelaajia, joiden kiekko on päätynyt kasvimaailman saalistajien ruokavalioksi.
Nelosella kori on aloituspisteestä katsoen alemmalla tasolla tiheän puuston takana. Taitava heittäjä kiertää esteet ja laskeuttaa kiekkonsa tyylikkäästi korin tuntumaan. Aloittelija taas jatkaa heittelyä ensimmäisen puun kohdalta, johon räiskäle on räpsähtänyt tai etsii kiekkoaan alaspäin viettävältä kalliolta.
Viitosväylä on oma suosikkini radalla. Ylhäältä kalliolta kiekko heitetään alhaalla odottavaan vehreään lehtoon. Ikkuna, josta kiekon pitää lentää on kapea, mutta varman päälle pelatessa aloittelijakin selvittää radan kolmella heitolla. Suurimman esteen aiheuttaa tässsä radassa aloittelijan tarve heittää kiekko liian korkealle, jolloin on vaara, että tunnistamaton lentävä esine päätyy läheisen tenniskentän pelaajien äimisteltäväksi.
Seuraavat kaksi väylää ovat nekin aloittelijaystävällisiä.
Jenkkifutiskentän kulmalta heitettävän kuutosväylän pahimmat pulmat ovat heti parinkymmenen metrin päässä sojottavat kolme puuta. Tuoreen golffarin onkin tehtävä selkeä valinta, mistä raosta heittonsa aikoo suunnata, sillä mikäli asia on vielä heiton lähtiessä hakusessa, osuu lätty satavarmasti keskimmäisen puun runkoon. Asiasta on empiirisiin tutkimuksiin perustuvaa aikalaistietoa.
Seiskan lähtöpiste on kuutoskorin takana ja sieltä heitetään takaisin tulosuuntaan päin. Jos kiekon saa lentämään kutakuinkin suoraan, on tämäkin rata mahdollista niitata kolmella heitolla. Kuutosen ja seiskan miinuksena on alueen suosio picnic-paikkana ja itse olen kerran melkein heittänyt yhtä auringonpalvojaa draiverilla otsaan. Kaveri tuijotti kohti tulevaa kiekkoa ja käänsi päänsä viime hetkessä. "Luulin, että se kääntyy ihan viime tingassa", totesi kaveri. Ei kääntynyt.
Kahdeksikko on taas paluu arkeen eli vaikeusastetta riittää.
Kiekontappajaväylä lähtee loivan mutta pitkän kalliorinteen juurelta ja päättyy sen huipulla olevaan koriin, joka on sama kuin kolmosväylällä käytettävä. Jos kolmella edellisellä väylällä on syntynyt harhaluulo, että osaa jotain, tällä rastilla ne kuvitelmat karisevat kuin neulaset juhannuksena joulukuusesta. Ylämäkeen heitettäessä tuntuu, että lätyssä on käsijarru päällä, kun se lässähtää kivikkoon vain muutamalta kymmeneltä metriltä näyttävän matkan päähän. Kiekontappaja tämä väylä on sen kivikkoisuuden vuoksi. Kovamuovisilla huoltiskiekoilla aloittelevat voivat suosiolla jättää tämän väylän väliin, sillä kallioon kopsahtaessaan kiekosta lohkeaa helposti viipaleita.
Kun kallion huipulle on lopulta taas kavuttu on aika tulla sieltä alas.
Mutta ensin heitetään kiekko. Kakkosväylän jyrkkä rinne heitetään nyt alaspäin ja tämä par 2 rata on yksi hauskimmista. Aloittelija antaa helposti kiekolle liikaa vauhtia ja korkeutta, jolloin alussa jo mainittu ankkalampi alkaa magneetin lailla vetää pelivälinettä puoleensa. Rata kaartaa oikealle, joten itse olen huomannut kevyen kämmenpuolen suupaisun tuottavan toivotun tuloksen.
Urheilupuiston rata tarjoaa aloittelevalle golffaajalle riittävästi haasteita ja tavoitteita riittää tulosliuskan heittosarakkeen summan pienentämisessä. Huonohermoisille, kuten itselleni, saattaa tosin syntyä pakottava tarve lähteä moottorisahaostoksille, sillä runsaaseen kasvillisuuteen kopsahtelevat kiekot karsivat tehokkaasti puidenhalailuviettiä.
Kari Toivonen
